En attendant de Noel

Viime viikko meni rauhallisissa merkeissä täällä: Elise oli kipeänä, joten hän sitten vietti viikon isovanhemmillaan, kun minulle tulisi liikaa työtunteja, jos joutuisin häntä koko päivän joka päivä vahtimaan.

Maanantaina käytiin sitten leikkarilla Thibaud'n kanssa, kun sää oli niin hyvä: aurinko paistoi koko päivän kirkkaalta taivaalta, vaikka lämpötila ei enää nousekaan kuin vähän yli kymmeneen ja aamusin on useinkin alle 5 astetta. Ei kovin kylmä siis vieläkään, viikonlopulle on kyllä luvattu pakkasöitä ja alle viittä astetta päiväksikin! Pitäis varmaan ruveta vakavasti harkitsemaan talvitakin esilleottoa, kun täällä tulee niin kylmä! Ja täällä alkaa myös olla jo pimeää: puoli kuuden aikaan, kun lähdettiin leikkikentältä oli jo hyvin alkanut hämärtymään ja täällä Ranskassa kun pimeä laskeutuu nopeammin, niin kotiin kun päästiin, oli jo oikeastaan pimeää.

Sain maanantiana nyrkkeilyssä vihdoin kausikorttini. Ja jos en ole muistanut aikaisemmin mainita käyn kuntonyrkkeilyssä maanantaisin ja perjantaisin, etten ihan löysisty täällä.

Tiistaina tänne oli ilmestynyt lisää joulukoristeita valojen lisäksi: meidän kadulla oleva museo oli käynyt laittamassa kuusen oksia kotikatuni ränneihin! Se oli mukava yllätys koulun jälkeen ja kuusen tuoksusta tuli jo niin jouluinen olo. Perheeni tosiaan kertoi minulle, että se on tuon museon ylläpitäjä, joka kuulemma joka vuosi koristelee tämän kadun. Eipä tullut siellä museossa muuten käytyä, kun se oli vielä auki, nyt se on jo mennyt talveksi kiinni, mutta ensi vuonna vielä ehtii.

Thibaud tuli koulusta tosi innoissaan kotiin, sillä joku kaveri oli opettanut hänelle, miten taitellaan paperista helikopteri, maanantaina se oli panssaivaunu, joten ollaan sitten taiteltu paperia koulun jälkeen tällä viikolla.

Keskiviikkona oli kaikki harrastukset, kuten yleensä: Elisellä kun on vain jumppa ja sekin samaan aikaan Thibaud'n musiikin teoriatunnin kanssa, joten ravaaminen ei yhtään normaalista vähentynyt. Mutta isän juna olikin aamulla peruttu, joten hän otti auton! Ravaaminen hoitui tällä kertaa siis kävellen ja pyörällä. Hyvä, ettei ollut Eliseä, sillä hänen kanssaan se ei olisi millään onnistunut, nelivuotias kun ei vielä niin kovin nopeasti kävele tai osaa niin hyvin pyöräillä ja lähtökin on usein aika hidasta hommaa. Alkuviikon auinkoinen sää oli keskiviikoksi vielä sopivasti vaihtunut pilviin ja sateen uhkaan, ei kuitenkaan kastuttu, vaikka viimeisellä paluumatkalla judosta vähän meinasi ripotella. Töiden jälkeen suuntasin Cham'siin, niin kuin yleensä. Ilta kului mukavasti kavereiden kanssa jutellen.

Torstaina jäätiin ranskan kurssin tyttöjen kanssa tunnin jälkeen Valenceen ja käytiin yhdessä syömässä. Tulipahan ekaa kertaa elämässäni käytyä kiinalaisessa ravintolassa ja tykkäsin kyllä ruuasta. Saatiin mukavasti iltapäivä kulumaan ennen kuin au pairien (suurin osa ryhmästä on au paireja) piti lähteä hakemaan lapsia koulusta.

Torstaina illalla pääsin taas luistelemaan! Inter'Val-niminen erityisesti ulkomaalaisille opiskelijoille suunnattu yhdistys järjesti sellaisen illan Valencen jäähallilla, ja minä olin tietysti innoissani menossa ja sain joitain kurssikavereitakin mukaan luistelemaan. Jäähallin löytäminen ei ollut mikään helppo nakki, kun osoite oli pelkkä katu ilman numeroa, siltä kadulta ei edes päässyt jäähallin parkkipaikalle, jäähalli ei sijainnut ihan suoraan näkyvillä kadulta, vaan edessä oli joku toinen rakennus ja kaiken lisäksi siinä edessä olevalla rakennuksella tehtiin jotain remonttia, joten kävelytie kadulta jäähallille oli vähän vaikeasti huomattavissa ja vain osittain käytössä. Joten jäähallilla päin hetken autolla harhailtuani, päätin vain parkkeerata johonkin, sillä kävellen on helpompi tehdä u-käännöksiä ja kysellä vastaantulijoilta apua. Tällä taktiikalla löysinkin sitten nopeasti perille.

Kanssaluistelijat olivat tälläkin kertaa hyvää viihdettä, joitain myös opetin vähän luistelemaan, mutta parissa tunnissa ei tietenkään paljon kerkeä. Se meni hyvin ja oli kivaa ekaa viittä minuuttia lukuunottamatta: olin saanut varmaan hallin tylsimmät luistimet, mutta vaihdon jälkeen alko sujua. Säälitti vaan ne eka/toka kertalaiset, jotka ei tiedä, että onko joku luistin hyvä vai huono, joten oli entistä vaikeempaa luistella. Hassua kyllä, ettei tollasia vuokraluistimia pidetä oikeen ollenkaan terässä, luulisi, että hallilla olisi terotin, jota toisinaan myös käytettäisiin.

Luistelun jälkeen mentiin yksille vähän keskustampaan Valenceen. Minä kun oli autolla otin kalliin, mutta tosi hyvän alkoholittoman koktailin. Juteltiin siinä kavereitten, uusien ja vähän tutumpien kanssa muutama tunti ja sitten alkoi olla aika mennä kotiin. Olin vielä luvannut heittää yhden vähän kauempana asuvan kaverin kotiin, joten matka-aika tuplaantui, mutta kun perjantaina ei tarvinut herätä, niin ei haitannut. Matkalla päästiin oikeen poliisin pysäyttämiksi: ne olivat nähneet minut ajamassa ilman valoja, mutta olin kyllä muistanut laittaa ne päälle, ennen kuin meidät pysäytettiin, joten siitä ei sitten suurempaa sanomista tullut. Mutkat ei loppuneet sen päivän osalta vielä siihen: olin unohtanut avaimet kotiin! Ja kotona olin tosiaan noin kahden aikaa, joten ei ollut mikään hirveä hinki soitella ovikelloa. Minulla oli kuitenkin onneksi autossa autotallin kaukosäädin, joten pääsin sinne sisälle. (En siis parkkeeraa ikinä autotalliin, se on niin pieni, että kun auto on siellä, sitä ei voi kiertää ympäri, joten ymmärrätte varmaan, miksi en uskalla parkkeetata sinne.) Autotallin ja kodin välinen ovi oli tietty myös lukossa, mutta perheen isän olin nähnyt avaavan sen joskus ruuvimeisselillä, joten sillä taktiikalla pääsin oikeasti sisälle asti. Autotallin ja kodin väliseen oveen on avainkin olemassa, mutta se roikkuu aina ovessa sisäpuolella, tiedä sitten miksi..

Perjantaina oli pullapäivä: olin luvannut leipoa niitä perheen isän yllätys 40-vuotissynttäreille. Tällä kertaa tulikin paljon parempia pullia, sillä käytin hiivaa, enkä mitään leivinjauhetta, niin kuin viimeksi, kielimuuri vaikeutti viimeksi oikeiden tarvikkeiden löytöä. Mutta tällä kertaa tuli siis tosi hyviä pullia, vaikka ihan vaikeuksitta en tälläkään kertaa päässyt: jauho loppui kesken ja kello oli silloin puoli kaksi, eli kaikki kaupat oli kiinni, sillä täällä on ruokatauko klo 12-14 tai 13-15. Jouduin sitten lähtemään kauas isompaan markettiin kauppaan, jotka eivät sulje keskellä päivää, joten jouduin jättämään taikinan vaan lojumaan puoleksi tunniksi, mutta ilmeisesti se ei suurempaa vahinkoa aiheuttanut.

Leivoin tuplasti isomman taikinan kuin viimeksi ja sen lisäksi se vielä kohosi, joten sitä riitti! Mutta noin neljällekymmenelle vieraalle ei voi leipoa vain muutamaa pullaa.

Synttärit oli tosiaan yllätys ja minä olin kaikessa rauhassa kotona leipomassa pullia, kun isä tuli kotiin viisi tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, joten olin ihan työn touhussa! Onneksi olen kuitenkin aikaisemminkin leiponut huvikseni, joten jälkeen päin kun kyselin, niin ei kuulemma epäilykset herännyt, vielä kun olin ostanut pullien salakuljetusta varten pakastimenkin kestäviä pusseja, niin sanoin vain, että aion pakastaa suurimman osan, niin niitä sitten olisi aina saatavilla. Sain sitten leipoa loppuun ihan kaikessa rauhassa, sillä isä vei Thibaudin judoon, kävin vain hakemassa hänet koulusta, ja siinä sen perjantain työt.

Carte Vitale korttinikin tuli vihdoin perjantaina, eihän sitä tässä kauaa ole odoteltukaan: varmaan toisella viikollani täällä käytiin jo hoitamassa kuntoon kaikki sitä koskevat paperihommat, mutta niin kuin jo silloin kirjoitin, ranskalainen byrokratia on ihan omaa luokkaansa.

Lauantaiaamuna (tai päivään se oikeastaan venähti) lähdettiin sitten Corrençoniin: isän yllätyssynttärit pidettiin siellä. Olin itse vastuussa pullieni salakuljetuksesta. Alku sujui helposti, sillä huone, missä pakastin on, on ihan makuuhuoneeni vieressä, joten pullien tuominen laukkuuni sujui huomaamattomasti. Laukku sitten ei ollutkaan niin huomaamaton, jouduin ottamaan kamalan ison yhden yön reissulle, että sain tavanomaiset tavarani ja valtavan pullalastin mahdutettua sinne. Isä kommentoikin, että olen ottanut kaiken mukaan ja minä vain nyökyttelin, että "Joo, ylimääräinen takki ja vaihtokengätkin löytyy." Corrençonissa yksi tyyppi oli lupautunut järjestämään isälle harhautuksen päiväksi, maastopyöräilyä ja sillä aikaa äiti lähti järjestämään juhlapaikkaa ja minä jäin vaihtimaan lapsia ja tekemään suklaakakkua juhliin. Isän tultua takaisin ja mentyä suihkuun pyöräilyn jälkeen, lähdimme kaikki koristelemaan vielä juhlapaikkaa, ennen kuin kävimme hakemassa päivänsankarin paikalle mitä huonoimman tekosyyn turvin. (Mennään ravintolaan syömään, ja Vercorssilla kaikki paikat ovat kiinni marras- ja joulukuun eli talven turistikauden alkuun asti)

Saatiin kuitenkin isä mukaan ja juhlapaikalle, missä kaikki sukulaiset ja ystävät sitten odottelivat valmiina laulamaan. Saatiin kyllä kunnolla yllätettyä perheen isä! Juhlat meni hyvin, minullekin oli seuraa: isän veljen lapset, joista vanhin oli 18, eli melkein minun ikäiseni, ei siis pelkkiä lapsia yli 30-vuotiaita. Syötiin hyvin, pullat meni hyvin kaupaksi ja suklaakakkunikin sai kehuja, vaikka vertailtavana oli varmaan viisi muutakin suklaakakkua (eikö ranskalaisissa juhlissa tarjota mitään muuta?). Oli musiikkia ja haastetehtäviä päivänsankarille: kaiken kaikkiaan juhlat meni hyvin. Alkuruuasta otin oikein kuvan, se oli niin näyttävä!

Sunnuntai meni sitten myös työn touhussa: vahdin lapsia, kun vanhemmat siivosivat juhlapaikkaa. Sen jälkeen suurin osa vieraista kävi vielä meillä syömässä ja hyvä niin, sillä ruokaa oli tosi paljon ylimääräistä ja melkein kaikki jäi meille, jonkun verran omenoita ja klementiinejä saatiin kaupattua muille. Kun ruokaa oli niin kamalasti, päätin kutsua kurssikaverini Dannin ja Jessican (joka nyt on se kiinalainen Tainissa asuva kurssikaverini, päätin käyttää tätä "kansainvälistä" nimeä, sillä se on helpompi kuin kiinalainen) vähän auttamaan meitä syömään kaiken ruuan, suklaakakun ja pullat, mitä vielä oli jäljellä.

Ruuan jälkeen piti skypetellä äitin kanssa, mutta kotona oli netti poikki, joten ei päästykkään skypettämään, mikä tietenkin harmitti. Yhteydenpidosta kotiin en ole myöskään kauheasti kirjoitellut, mutta yleensä skypetetään äitin (ja vaihtelevasti siellä muitakin perheenjäseniä on joskus paikalla) kanssa joka viikko ja muitten kanssa silloin tällöin, esimerkiksi kummitätini ja kummityttöni kanssa olen skypettänyt kaksi kertaa, ettei kummityttöni ihan pääse unohtamaan minua! Kun ei nyt sitten maanantaina päästykkään skypettämään, tästä tulee pisin aika, kun olla nähty äitin kanssa. Ensin harmitti tosi paljon, mutta sitten tajusin, että eihän tämä nyt mikään maailmanloppu ole, takana on monta hyvää päivää ja viikkoa, joten äitille jutteleminen ei tuntunut niin elintärkeältä kuin pahimpina koti-ikävän hetkinä. Nyt huomaa, että sitä on pikkuhiljaa tottunut olemaan kaukana perheestä, vaikka edelleen on ikävä, mutta se ei ole enää niin "akuuttia" ikävää. Piti kuitenkiin päästä juttelemaan jollekin suomeksi, joten eilen illalla sitten juttelin kaverini kanssa. Oli mukava vaihtaa hänenkin kanssaan kuulumisia pitkästä aikaa.

Ja kun en sitten skypetellytkään, vaan minulla oli vapaa-aikaa maanantana, kävin ostamassa itselleni joulukalenterin. Suklaakalenteri tietenkin piti olla, pelkät kuvat on ihan tylsiä. Tänä vuonna joulu alkaa siitä kun tulen Suomeen, joten aloitin sen jo eilen, tänään on siis 21 päivää siihen, että tulen käymään, 24. luukun säästän siihen, että on 0 päivää, jos siellä vaikka olisi jotain erikoista, vaikka se ei ole yhtään sen isompi luukku kuin muutkaan.

Tämäkin viikko alkoi rauhallisissa merkeissä, sillä Elise on vieläkin kipeänä ja maanantaiaamuna ukki kävi hakemassa hänet takaisin perheen parissa vietetyn synttäriviikonlopun jälkeen. Hänen pitäisi kuitenkin olla jo paremmassa kunnossa, ja on eilen illalla palannut kotiin, tänään pitäisi päästä jumppaan ja torstaina pitkästä aikaa kouluun.

Bisous,

Henna

À la maison

Tässä edellisiä blogipäivityksiä selaillessani huomasin, etten ole kovinkaan paljon kirjoittanut lapsista, vaikka au pairina täällä Ranskassa nimenomaan olen, kirjoitukset on keskittynyt lähinnä vapaa-aikaan, mikä sinänsä onkin kiinnostavampaa, sillä lasten kanssa päivät ja viikot kuluvat suunnilleen samallailla, kun taas vapaa-aikanani teen eri asioita. Mutta huomioidakseni nyt työni eli lapset, tässä vähän heistä:

Vahdittavana minulla on siis 4-vuotias tyttö Elise ja joulukuussa 8 täyttävä Thibaud. Elisen kanssa oli jo alusta asti helppoa, hän tykkäsi minusta heti ja minusta on tässä viimeaikoina tullut tytön idoli, erityisesti aamuinen meikkaus ja lakatut kynnet kiinnostavat ja korkokenkiäni Elise ihailee kovasti. Vielä kun perheen äiti ei ole mikään maailman naisellisin nainen, olen Eliselle se tyttömäinen esikuva, mitä hänellä ei aikaisemmin oikein ollut. Elise tykkää kovasti läheisyydestä ja jakeli alusta asti pusuja minullekin, mutta siitä on viimeaikoina tullut luontevampaa minulle (suomalaisena kun tuollainen liikaa läheisyys on ihan kummallista) ja muutenkin tuntuu, että olemme tulleet läheisemmiksi. Sen huomaa ihan pienistä asioista: Elise esimerkiksi tulee syliin paljon useammin kuin aikaisemmin ja ennen minun piti aina tarjota apua, mutta nykyään pyyntö saattaa tulla ennen kuin kysyn. Ja tietenkin lapset uskaltavat nykyään näyttää senkin, kun heillä on huono päivä ja kiukutella minulle. Alkuun he olivat niin vieraskoreita, mutta nyt kun olen tutumpi, heillä ei enää ole tarvetta olla erilaisia, kuin vaikka vanhempiensa kanssa.

Thibaudin kanssa oli erityisesti aluksi hirmu hankalaa olla: hän puhui kamalasti ja minä en kauheasti vielä ymmärtänyt, joten toisinaan huomasin, että hän jätti sanomatta paljon, mitä olisi halunnut, ajatellen, etten tajua. Mutta kielitaitoni on tässä huimasti parantunut ja sen myötä minulla menee myös Thibaudin kanssa paremmin. Suhde on päässyt etenemään, kun olemme kommunikoineet enemmän. Ja olen huomannut, että on tärkeää järjestää hänelle aikaa myös ilman Eliseä: Elise on tosi huomiokipeä ja Thibaud taas vähän hiljaisempi, joten olisi helppo vain huomioida Eliseä enemmän, mutta pitää olla tasapuolinen. Ja nyt kun ymmärrän paremmin, mitä Thibaud haluaa sanoa, on helpompi osallistua hänen juttuihinsa. Tällä hetkellä menossa on paperilentokonearmeijan väsääminen.

Kuvia ei ole tulossa, sillä vanhemmat eivät halua niitä nettiin, joten tähän saatte tyytyä.

Tämä viikko ei ollut ihan täysin normaali viikko. Maanantaina vanhemmat tulivat myöhään kotiin ja minun työpäiväni oli sitten tietenkin pitempi. Tein iltaruuan ja laitoin lapset valmiiksi nukkumaan, vanhemmat tulivat juuri ajoissa sanomaan hyvät yöt ja sitten oli jo ehdottomasti lasten nukkumaanmenoaika. Maanantaistakin kyllä huomasi, että lapset ovat tottuneet minuun. Aikaisemmin se, että vanhemmat tulivat tavallista myöhemmin kotiin, aiheutti kamalasti kiukuttelua ja itkuisen illan, mutta maanantai menikin yllättävän hyvin. Minullekin kelpasi kertoa illalla koulupäivän tapahtumista, kun vanhemmat eivät tulleet ajoissa niistä kuulemaan. Harmi vaan, etten nyt sitten päässyt maanantaina nyrkkeilemään, kun vanhemmilla meni niin myöhään.

Tällä viikolla ranskan tunnitkin oli erilaiset kuin normaalisti: tiistaina oli sijainen ja torstain tunti oli kokonaan peruttu. Sijainen oli ihan hyvä, mutta käytettiin aika enimmäkseen esittelyyn, mikä oltiin tehty jo ihan kurssin alussa, joten uutta ei niinkään ollut. Ja torstain tunti tosiaan oli peruttu, sillä joku toinenkin opettaja meidän kurssin opettajan lisäksi oli poissa, ja sijaisia oli saatavilla vain yksi. No, hyvä puoli oli, että sain nukkua pitkään Cham'sissa vietetyn illan jälkeen. Yritän yleensä siinä puolenyön aikaan lähteä sieltä, etten valvo koko yötä, mutta kyllä se kouluun herääminen silti aina väsyttää.

Sen lisäksi, että sain torstaina poikkeuksellisesti nukkua pitempään, aloitin työt myöhemmin: lapset halusivat kovasti jäädä "iltapäiväkerhoon" (se kai on paras käännös) ja siitä oli aikaisemmin tällä viikolla ollut puhetta ja torstaiaamuna perheen äiti oli sitten jättänyt minulle lapun, että jos voisin hakea lapset myöhemmin, niin he saisivat syödä välipalan siellä ja ehtisivät vähän leikkiä kavereidensa kanssa. Skypettelin siinä sitten äitin kanssa päivällä ja tein iltaruuan jo ajoissa valmiiksi. Päätin tehdä ihan tavallista ruokaa: makaronia ja jauhelihakastiketta. Sitä en olekaan syönyt sen jälkeen, kun Suomesta lähdin. Perhekin tykkäsi kovasti suomalaisesta arkiruuasta. Syömisen jälkeen lähtö oli nopea: menin salsaan, samaan jossa kävin jo kerran aikaisemmin joitain viikkoja sitten. Tällä kertaa olin ajoissa myös alun opetusosuudessa ja jäätin sitten tietenkin vielä kokeilemaan uusia taitoja tanssilattialle, kun salsaklubi aukesi. Sain vielä juoda mojitonkin (ne ovat kuulemma erityisen hyviä siinä paikassa), sillä en ajanut tänään itse. Yksi kaveri asuu täällä Tain l'Hermitagessa myös ja aikaisemminkin on ollut puhetta, että voitaisiin joskus olla liikkeellä samalla kyydillä, mutta koska hän on Valencessa töissä, hän  harvemmin tulee käymään kotona, jos illalla on tarkoitus olla taas Valencessa. Onneksi tänään oli poikkeus, sillä paluumatkalla oli tosi sumuista, ei nähnyt oikein mitään.

Perjantaina perhe yllätti minut vapaapäivällä, tai no melkein: aamulla vein lapset kouluun, nostin pyykit ja koko loppupäivä oli vapaa. Lähdin Tournoniin shoppailemaan täällä Tainissa asuvan kiinalaistytön kanssa. Talvikengät kun olivat tosiaan edelleen hakusessa. Tournon kun on vain tuollainen kyläpahanen, joten en odottanut suuria, mutta ajattelin, että voihan sitä aina kokeilla, ei siellä mitenkään huonoja vaatekauppojakaan ole, joten miksei sieltä voisi löytää kenkiä? Ja ne löytyi!

Oikein kunnon karvavuorelleiset ja polveen asti yltävät talvikengät, en ollut uskoa silmiäni kaupassa! Ja lisäksi löysin farkut, jotka tuossa toisessa kuvassa näkyvät, siis kaksi asiaa, mitä on yleensä tosi vaikea löytää. Sopivia farkkuja saa Suomessakin metsästää yleensä koko päivän ja kunnon talvikenkiä taas on hankala täältä Ranskasta löytää. Ja kaikki tämä parissa tunnissa! Olin tosi tyytyväinen.

Kaupoissa käydessä tosi monet myyjät tuli juttelemaan meille: kun yhdessä juteltiin he tietenkin kuulivat, että ollaan ulkomaalaisia, vaikka ranskaa puhuttiinkin keskenämme ja olivat sitten tosi kiinnostuneita, että mistä me tullaan ja mitä me täällä tehdään. Täällähän käy aika paljon turisteja, kun Lyonista helposti laivalla Rhônea pitkin pääsee, mutta sellaiseen ei-turistilautta-aikaan, kun oltiin shoppailemassa, täällä ei tietenkään oikein ulkomaalaisia ole, saati että olisi ulkomaalaisia, jotka puhuvat ranskaa. Alkaa pikkuhiljaa tulla ihan mitään ajattelmatta nuo itsensä esittelylauseet, kun niitä on täällä ollessa saanut niin usein käyttää. :D

Shoppailun jälkeen sanoin heipat kiinalaiskaverilleni (en osaa kirjoittaa hänen nimeään, pitää varmaan kysyä seuraavalla kerralla kun nähdään..) ja näin ensimmäisen ranskalaisen kaverini Louisin kanssa pitkästä aikaa. Meillä ei aikataulut sovi kovin hyvin yhteen, kun hän on koulussa ja minä silloin vapaalla ja töissä sitten kun koulupäivä loppuu, mutta otin nyt kaiken irti vapaapäivästäni. Käytiin kahvilla ja hengailtiin meillä, minä näytin vähän kuvia ruisleivästä ja juteltiin muutenkin vähän Suomesta.

Lauantaina menin Lyoniin tapaamaan au pair-kaveriani Phenyoa. Hän tulee Etelä-Afrikasta ja tavattiin silloin alkusyksystä au pair-tapaamisessa. Käytiin syömässä ja vietettiinkin siellä pitkä tovi jutellen ja tultiin tosiaan hyvin juttuun. Mietittiin vaan, että miksi ei olla saatu aikaisemmin aikaiseksi nähdä, mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan! Tutustutin Phenyon macaron-leivoksiin, hän ei ollut vieläkään maistanut niitä, eikä oikeastaan edes tiennyt, että mitä ne ovat! Ja kyllähän Ranskassa pitää macaroneja maistaa. Ostettiin macaronimme tosin vaan jostain ketjukahvilasta, mutta kyllä nekin ihan syötäväksi kelpasi.

                    Jälkkäriksi söin crème brûléen.   Macaron-rasia on jo ihan jouluinen                                                                                      lumihiutaleineen.

Pääsin myös ekaa kertaa Ranskassa ollessani näkemään mielenosoituksen. Ranskalaisethan rakastaa lakkoja ja mielenosoituksia ja molempia järjestetään jatkuvasti. Tain l'Hermitage on vain niin pieni paikka, ettei täällä niitä niin paljon ole, enkä siis ollut päässyt vielä yhtään näkemään. Lyon taas on isompi paikka, ja siellä niitä järjestetään säännöllisemmin.

Mielenosoitus oli tällä kertaa joku homovastainen, en ihan päässyt perille vastustettiinko siellä avioliittoa, vai adoptiota vai mitä.

Sunnuntain olin yksin kotona, sillä perhe oli lähtenyt Corrençoniin ja minä tosiaan jäin tänne, että pääsin lauantaina Lyoniin. Sunnuntain vietin keittiössä. Olin jo aikaisemmin suunnitellut tekeväni karjalanpiirakoita ja kun nyt sitten kokkailin, päätin leipoa myös ruisleipää. Molemmat aika työläitä ja aikalailla koko päivähän siinä meni, mutta oli kyllä sen arvoista! Kumpaakaan en ollut päässyt syömään sitten Suomesta lähdön, enkä ollutkaan tajunnut, miten paljon kaipasin niitä, ennen kuin pääsin niitä syömään. Ja tietenkin tässä oli vielä tämä oma tekeminen, kyllä sitä omatekemää ruisleipää arvostaa paljon enemmän, kuin vaikka jotain Vaasan ruispaloja, vaikka ei siinäkään vikaa ole, mutta kun on itse nähnyt enemmänkin vaivaa, kuin vain kävellyt kauppaan, niin kyllä se maku siitä kummallisesti paranee.

Munavoita piti tietenkin tehdä karjalanpiirakoiden kanssa.

Ruisleipiini olin kyllä erityisen tyytyväinen. Suurin osa resepteistä olisi vaatinut ainakin kaksi päivää aikaa tehdä, enkä ollut ikinä ennen tehnyt itse ruisleipää, joten valitsin joukosta sen helpoimman ja nopeimman ja missä oli vähiten aineksia, sillä sunnuntaina täällä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä kauppaan. Odotukset eivät siis olleet korkealla, mutta ylittyivät roimasti, kun pääsin maistamaan. Meillä vielä sattui olemaan jääkaapissa "tavallista" juustoa, emmentalia siis, joten sain tehtyä itselleni oikein suomalaistyylisen voileivän! Juuston leikkaaminen ohuiksi siivuiksi oli tosin aika haastavaa: täällä Ranskassa kun juustohöylä ei ole mikään joka keittiöstä, tai edes kaupasta löytyvä väline.

Perheellekin tekeleeni maistuivat, karjalanpiirakat taisivat näistä kahdesta viedä voiton. Syötiin sunnuntai-iltana siis ihan suomalainen iltapala: karjalanpiirakoita munavoilla ja ruisleipää voilla ja juustolla. Oman päiväni päätin vielä riviin Fazerin sinistä ja muutamaan salmiakkiin sekä turkinpippuriin. Olen kovasti yrittänyt niitä säästellä, että ne riittäisivät siihen asti, että pääsen jouluna täydentämään varastoja, mutta pahalta näyttää...

Viimeviikko oli tosi hyvä viikko. Tein itse oloani kotoisemmaksi tekemällä suomalaista ruokaa, mutta myös ihmiset ympärilläni saivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi täällä.

Bisous,

Henna

P.S. Tänään on tasan 30 päivää siihen, että tulen
Suomeen joulunviettoon!

Romans et Armistice

Moikka vaan taas kaikille lukijoille! Mitäköhän sitä taas on viime päivityskerran jälkeen ehtinyt tehdä?

Keskiviikkoiltana nautin siitä, ettei ole lapsia ja lähdin jo aikaisin Valenceen ja näin yhden kaverin ennen (oletettua) Cham'siin menemistä. Hän oli oikein panostanut ruokaan ja lämmitti meille uunissa pitsan, mutta ei pidä valittaa, pitsa oli ihan hyvää ja sain tosiaan olla ajoissa liikenteessä, kun ei tarvinut vahtia lapsia. Ruuan jälkeen oli tarkoitus jatkaa Cham'siin, mutta siellä ei näyttänykään olevan menossa tavanomainen kielikahvilailta: ketään tuttuja ei näkynyt. Sen sijaan tavattiinkin kaverini kaveri ja hänen kaverinsa (voisinko selittää yhtään epäselvemmin?) jossakin Irish Pubissa. Se oli aika huvittavaa: meitä oli siellä minä (suomalainen), ranskalainen, amerikkalainen ja kaksi brittiä ja irlantilaisessa baarissa tosiaan istuttiin iltaa. Oli mukavaa, vaikka ei Cham'siin tällä kertaa päästykään.

Paluumatkalla kotiin tosin ajoin vahingossa moottoritielle, missä oli tietulli! Minulla oli auto kaverini luona ihan eri puolella Valencea parkissa kuin yleensä, joten navigaattorini  tuli sitten siihen tulokseen, että on kannattavampaa ajaa moottoritietä. Ja kun tosiaan olin ekaa kertaa kaverillani, tarvitsin navigaattoria päästäkseni taas tutuille teille, mutta en sitten päässytkään. Kun huomasin tietulliautomaatin, en enää pystynyt kääntymään takaisin päin. Olin ensin ihan paniikissa, että jos en osaakaan käyttää niitä laitteita ja jos se sitten maksaa ihan kamalasti ja minulla ei ole tarpeeksi kolikoita (mikä oli kyllä turha huoli, sillä setelit ja korttikin kelpaavat). Mutta laitetta olikin ihan helppo käyttää, eikä seikkailuni moottoritiellä maksanutkaan enempää kuin 70 senttiä, joten hätä ei ollutkaan niin suuri. Yritän kuitenkin jatkossa silti välttää tietulleja ja moottoriteitä ja tarkistan jatkossa navigaattorin valitseman reitin etukäteen, enkä vaan sokeasti aja, mihin se käskee.

Torstaina kävin ekaa kertaa kampaajalla täällä, lyhyet hiukseni olivat ehtineet jo aika hyvin kasvaa ulos mallistaan täällä oloaikana. Paikan valitsin ihan sillä perusteella, että alle 20-vuotiaat saivat 20% alennusta, enkä joutunut pettymään. Ensin vähän säikähdin, kun suurin osa henkilökunnasta näytti olevan opiskelijoita, että mitähän tästäkin tulee, mutta loppujen lopuksi opiskelija ainoastaan pesi hiukseni ja ainoa valmis kampaaja leikkasi hiukseni. Muutenkin olin vähän jännittänyt Ranskassa kampaajalla käyntiä, että jos en osaisikaan selittää, mitä haluan, mutta fiksuna tyttönä olin ladannut kännykkääni pari kuvaa ja vältyin siten selittämiseltä ja sen mahdollisesti aiheuttamilta väärinymmärryksiltä. Kampaajakin oli tyytyväinen osatessaan käsitellä suomalaisia hiuksia.

             

Mitään varsinaisia ennen - jälkeen-kuvia ei tullut otettua, mutta tässä nyt viimeisin ennen kampaajaa otettu kuva ja sitten heti kampaajan jälkeen.

Talvivaatemetsästyskin tuotti vihdoin tulosta: kävin perjantaina Valencen Decathlonissa ja sieltä löytyi 25 eurolla toppahousut ja rukkasetkin tarttui mukaan, muuten kun kaikki hanskat on helposti kastuvia lapasia. Ja toppahousut on tosiaan lasten osastolta, 14-vuotiaille. Lasten vaatteet oli halvempia kuin naisten, ja jos ne kerran hyvin mahtuu päälle, niin mikäs siinä. Kenkiä ei vieläkään ole, Decathlonissa oli kyllä viidellätoista eurolla maailman rumimmat talvikengät, mutta minä vielä haaveilen jostain kauniimmista, Tournonin kenkäkaupoista en ole vielä talvikenkiä etsinyt. Ensi viikolla joku päivä voisi niissä käydä ja jos ei vaan löydy, niin ehkä sitten tyydyn rumiin ja halpoihin. Niissä kuitenkin oli kunnon vuori ja ne ovat varmasti vedenpitävät: pintamateriaali on samaa kuin kumisaappaissa

Perjantaina lapset palasivat kotiin, itse asiassa kävin itse heidät hakemassa tuolla Decathlon-reissulla, kauppa ja isovanhemmat kun sattuvat molemmat olemaan Valencessa. Kokkailin taas suomalaista ruokaa, minestronekeittoa ihan näyttääkseni, että Suomessa keitto voi olla pääruoka, kun täällä Ranskassa se on lähinnä alkuruoka. Keitot tosin ovatkin erilaisia: yleensä jotain vihannessosekeittoa, joskus joukossa voi olla makaronia, mutta eihän sellaisesta tosiaan välttämättä nälkä lähde. Olin vähän huolissani, miten tämä maistuu lapsille, sillä toinen ei tykkää tomaateista ja kummatkaan eivät tykkää pakastevihanneksista, mutta hyvin kuulemma teki kauppansa. Itse en tosin ollut näkemässä, koska minulla on perjantaisin ruoka-aikaan nyrkkeilyä.

Lauantaina Auri tuli sitten käymään meillä. Alku meni vähän säädöksi, koska Auri myöhästy junasta ja täältä mun tuppukylästä ei kulje mitenkään liikaa julkisia, mutta saatiin sitten sumplittua kulkemiset, Auri ei vaan päässyt viemään tavaroitaan meille. Ensimmäisessä paikassa, minne mentiin, se ei kuitenkaan haitannut. Käytiin kenkämuseossa ja siellä lipunmyyjä tarjoutui ottamaan laukun tiskin taakse säilöön.

Kenkämuseo oli kiva ja mielenkiintonen paikka, ihan oikeanlainen museo kahdelle tytölle. Esillä oli kenkien historiaa ja miten kenkiä tehdään ja myös monien tunnettujen suunnittelijoiden kenkiä, esimerkiksi Dioria, mutta myös monia merkkejä, mitä me tuolta kaukaa pohjolasta tulleet ei ollenkaan tunnettu. Paikallisten suunnittelijoiden kenkiä oli myös esillä: erityisesti 1900-luvulla Romans oli oikea design-kenkien Mekka, mutta kiinalaiset halpakengät on 2000-luvulla ajanut monta yritystä konkurssiin, mutta kyllä sieltä edelleen kenkäkaupoja löytyy.

Kenkiä menneiltä vuosisadoilta ja idästä.

Mahdottomia kenkiä ja Titanicissa käytettyjä kenkiä.

Kenkämuseon jälkeen suunnattiin shoppailemaan Marques Avenuelle, mutta saatiin vähän pettyä: kaupat oli kalliita merkkivaatekauppoja ja suurin osa suunnattu lapsille tai yli 30-vuotiaille, joten ei oikein löydetty mitään. Melkein löysin talvikengät, mutta hinta oli liian kova. Paluumatkalla käytiin vähän kävelemässä Valencessa: meillä oli siellä aika pitkä vaihto ja innostuttiin ostamaan Suisse, sveitsiläinen, koska perheeni oli sanonut, että Romansista kannattaisi ostaa sellainen, mutta ei siellä tullut mieleen. Perheeni kertoi, että nimi tulee paavia vartioivasta sveitsiläiskaartista ja juuri Romansista tällainen leivos olisi kannatanut ostaa, sillä paavi asui siellä joskus kauan ennen Vatikaaniin asettumista. Omasta sveitsiläisestä en tajunnut ottaa kuvaa, ennen kuin oltiin syöty sitä, mutta vieressä muutama samannäköinen.

Illalla päästiin syömään crêppejä: perheeni oli luvannut tehdä niitä iltapalaksi ja niitä myös saatiin. Oli huippuhyviä! Crêppien jälkeen vietettiin tyttöjen leffailtaa sipseistä, limsasta, karkeista, sveitsiläisestä ja erityisesti leffasta nauttien: siitä ei kyllä vähäpukeisia miehiä puuttunut! Leffavalinta oli siis Magic Mike, perheeni vielä ehdotti, että voitaisiin katsoa se olohuoneessa, mutta eihän sellaista elokuvaa kehtaa katsoa niiden nähden! Oltiin kyllä tyytyväisiä valintaan. Leffan jälkeen vähän vielä lörpöteltiin, mutta huomenna kuitenkin oli suht aikainen herätys, joten ei koko yötä viitsinyt valvoa.

Tänään oli Armistice, eli juhlittiin ensimmäisen maailmansodan loppumista, ja täällä kyllä muisteltiin toistakin maailmansotaa. Meillä täällä Tain l'Hermitagessa oli sellainen kulkue, mitä mentiin katsomaan, ja jonka mukana käveltiin muistomerkille, missä sitten pidettiin jotain puheita ja laskettiin kukkia.

Kulkueväki kaupungintalon pihalla valmistautumassa lähtöön.

Muistomerkillä

Kun oltiin kulkue ja muut katsottu, mentiin Tounoniin kävelemään ja sieltähän se sama kulkue tuli ja lähdettiin uudestaan sen mukaan. Tällä kertaa päädyttiin hautausmaalle, missä myös oli maailmansotien muistomerkki.

Torvisoittokuntalaisia ja vapaapalokuntalaisia Tournonin kulkueessa

Hautausmaalla oli vieläkin paljon kukkia pyhäinpäivän jäljiltä.

Täällä Tainissa on tällä viikolla jo päästy ihan joulutunnelmiin: jouluvalot on ripustettu. Ne pitää kuulemma laittaa aikaisin, koska tällaisella pienellä kylällä ei ole varaa ostaa valoja, joten ne pitää joka vuosi vuokrata, eikä niitä saa, jos on liian myöhään vuokraamassa, eikä niille sitten oikein ole mitään säilytyspaikkaa, joten ne pitää heti ripustaa.

Ja täällä tosiaan panostetaan jouluvaloihin verrattuna vaikka Lahteen: siellä ainoastaan Aleksanterinkadulla on jouluvalot, kun taas täällä huomattavasti useammalla ja pienemmälläkin kadulla on valot. Tässä nyt vain yhdestä kadunpätkästä kuva. Tournonin ja Tainin väliseltä kävelysillaltakin jouluvalot löytyy.

Lopuksi hieman parkkeerausta ranskalaiseen tapaan. Ensimmäisessä kuvassa Valencesta rautatieaseman edustalta autot parkkeerattu liikenteenjakajan päälle. Se on kivetty, mutta ei korotettu, joten asemalta jotakuta odottavat useinkin parkkeeraavat siihen, yleensä siinä ei kuitenkaan ole kuin yksi auto kerrallaan, mutta tällä kertaa tosiaan kolme. Ja huomatkaa hätävilkut, kun niitä käyttää, voi pysäyttää mihin vain!

Kahdessa muussa kuvassa eräs auto, mikä on usein parkkeerattu tähän samaan paikkaan ihan kotini lähelle. Peilin ja seinän välillä on vain senttejä ja perä taitaa tällä kertaa osua seinään!

Bisous, 

Henna

Vacance de Toussaint

Eipä ole taas hetkeen tullut kirjoiteltua, viime viikolla en oikein päässyt bloggailemaan, sillä olimme koko viikon Corrençonissa. Kyllä sieltä tietokone ja netti löytyy, mutta kuvia en olisi saanut laitettua, sillä en halua tallentaa niitä sinne koneelle ja en ole kokenut, että kannattaisi ottaa oma läppäri sinne mukaan. Mutta ennen Corrençonin reissua pääsin vähän tanssimaan:

25.10. torstai

Torstai-iltana menimme kurssikaverini Isabelin ja muutamien Cham'sissa tapaamiemme tyyppien kanssa salsa-klubille. Siellä oli ennen klubin aukeamista ollut salsatunti, mutta tulimme sen verran myöhään, että se oli jo loppunut, mutta muutamat tutut sitten näyttivät ja opettivat lyhyen sarjan, mikä oli päivän tunnilla opetettu, että uskaltautuisimme sitten tanssilattialle. Mutta eihän sinne oikein kehdannut mennä: muut, jotka siellä tanssivat osasivat oikeasti tanssia salsaa ja olivat niin hyviä, että olisi ihan nolottanut mennä sinne jotain yrittämään. Myöhemmin illalla musiikki vaihtui vähän enemmän normaalin klubi-musiikin tyyliseksi ja vähemmänkin salsaa osaavat, minä ja kaverini mukaan lukien, ulkaltautuivat tanssilattialle. Oli mukava ilta, seuraava aamu taas oli vähän rankempi: koska äiti oli edelleen jenkeissä ja mummo oli lähtenyt torstaina, minä laitoin lapset aamulla kouluun ja olin tietty aika väsynyt, koska illalla oli mennyt myöhään. Raikkaassa ulkoilmassa kävelty koulumatka kuitenkin piristi kummasti, enkä sittenkään mennyt takaisin nukkumaan heti kotiin palattuani, vaan aloitinkin viikkosiivoikseni ja sen jälkeen skypetin äitin kanssa.

27.-28.10. viikonloppu

Lauantaina pääsin ensimmäistä kertaa täällä Ranskassa oikeasti diskoon. Isabelin Ranskan-perhe (hän on siis myös au pair) ei ollut kotona viikonloppuna, joten menin sinne. Ennen lähtöä tehtiin pitsaa, ja se oli kyllä kummallisin pitsa ikinä:

Isabel on kasvissyöjä, itse taas tykkään lihatäytteistä ja Isabel tykkäsi vähän enemmän juustosta kuin minä. :D

Pitsan kanssa katsottiin elokuva Geishan muistelmat. Itse olin jo muutaman kerran nähnyt sen ja tykkään siitä kovasti ja Isabelillekin rakkaustarina kelpasi. Elokuvan jälkeen laittauduttiin ja sitten päästiin lähtemään. Valence kun ei hirveästi ole Lahtea isompi kaupunki, joten yöelämä ei nyt sen ihmeellisempää oikeastaan ollut, mutta oli se ehdottomasti parempi kuin ei mitään. Pidin hauskaa kavereitteni kanssa, enkä joutunut maksamaan juomistani mitään: baarimikko kai unohti pyytää rahan, mutta eihän se mitään. Vietettiin samassa paikassa koko ilta: sää oli niin tuulinen, että ei tehnyt mieli mennä ulos, jos ei ollut ihan pakko.

Isabelille päästessä oli suuri helpotus päästä ulos korkokengistä ja olin niin väsynyt, että nukahdin heti sänkyyn päästyäni.

Sunnuntaina sää jatkui tuulisena ja oli kamalaa mennä ihan lyhyet kävelymatkat Isabelilta rautatieasemalle ja rautatieasemalta kotiin kävellen. Tuuli kasasi sopiviin paikkoihin nilkan korkuisia lehtikasoja. Koska sää oli niin kamala ja olin yksin kotona (perhe oli hakemassa äitiä lentokentältä, minkä jälkeen he söivät äidin vanhempien luona), pidin Gossip Girl-maratonin. Myöhemmin illalla koko perhe sitten kotiutui Amerikan tuliaisten kera, mitä jaksettiin loppuilta ihmetellä.

29.10-4.11. Corrençon

Tällä kertaa oli oikein kunnon haaste päästä Corrençoniin, sillä Vercorsilla oli satanut viikonloppuna paljon lunta ja koska isällä ei ollut lomaa, äiti ajoi ehkä toista kertaa uudella autolla, eikä osannut oikein käyttää sitä. Hän kyseli minulta koko ajan, miten auton saa tekemään sitä ja mistä tätä, ja ajattelin jo, että minun pitäisi varmaan ajaa, sillä osaan käyttää uutta autoa, sillä olen sillä jo enemmän ehtinyt ajella ja sen lisäksi olen tottunut ajamaan talvella lumessa. Äiti muisteli aikoja, jolloin hän opiskeli Yhdysvalloissa ja tottui siellä ajamaan lumessa, mutta siitä on jo varmaan kymmenen vuotta. Toisaalta auto on ihan uusi ja vuoristotiet kapeita, joten en sitten ehdottanutkaan, että ajaisin.

Tiistaiaamuna maisema mökin takapihalta näytti tältä.

Tiistaina pääsin vähän shoppailemaan Villard de Lansiin, joka on vähän "isompi" kylä Vercorsilla. Minulla ei ole ollenkaan toppahousuja eikä talvikenkiä täällä, enkä ollut vielä kovin aktiivisesti niitä etsinytkään, sillä en osannut odottaa tällaista määrää lunta näin aikaisin. Villardissa sitten oli joitain kauppoja, mutta kaikki oli loppujen lopuks liian kalliita ja kengät oli ihan huonoja: niissä ei oikein ollut kunnon vuorta ja suurin osa oli mokkanahkaa tai mokkajäljitelmiä, eli helposti kastuvia. Yhdessä kaupassa yksi myyjä vielä asiakkaalle kehui joitain kenkiä että "Näillä voisi mennä vaikka Suomeen!". Teki mieli sanoa, että ei pidä paikkaansa, teidän kengät on liian kylmiä sinne.

Villardin kaupungintalo ja pääaukio, mihin kaikki tärkeät kadut johtaa.

 Yksi ostoskatu, täällä tunsin kyllä olevani jossain niin paljon pohjoisemmassa, vielä kun joku ulkoilutti kolmea huskya, joita en valitettavasti saanut kuvaan. Tuli mieleen elokuva Lumihauvat, josta tuo yläpuolella oleva kuva on.

Tuohon kaupungintalon eteen aukiolle tuli tällainen pyörä piano perässään. Jäin hetkeksi kuuntelemaan soittoa.

 Perjantaina pääsin luistelemaan! Oli kyllä aika tyyristä: sisäänpääsy halliin maksoi 5,50€, luistimet sitten vaan 1,50€. Mutta kai se oli sen arvoista, oli kivaa käydä luistelemassa ja lapset oli ihan vaikuttuneita taidoistani. 

 Muita luistelijoita oli huvittavaa katsella: oli joitain, jotka selvästi osasivat luistella, mutta myös paljon sellaisia, joilla ei selvästi ollut paljonkaan aavistusta, että miten sitä oikein luistellaan.

Lauantaina kävin katsomassa lätkämatsia miesten (perheen isä, poika ja ukki) kanssa. Villard de Lansilla on oma joukkuekin, joka on tuo sinisissä pelaava "Ours" eli karhut. Taso ei selvästikään ollut ihan yhtä korkealla kuin Suomessa, mutta kun molemmat joukkueet olivat suunnilleen samalla tasolla, niin kyllä siitä ihan jännän ottelun saa. Vastassa oli Pingouins de Morzine, joiden joukkueessa pelaa kaksi suomalaistakin! Jäähallissa jo bongasin pelipaidasta nimen Kluuskeri, ja Wikipedia tiesi kertoa, että Suomestahan sitä tullaan, ja että joukkueessa pelaa toinenkin suomalainen, Takala nimeltään, mutta joka ei luultavasti lauantaina pelannut, sillä kyttäsin kyllä tarkkaan nimiä, sillä tiesin etukäteen, että joitain suomalaisia voisi joukkueessa olla.                Ensimmäisessä erässä ei maaleja nähty, mutta myöhemmin onneksi niitäkin tuli, sillä hallin tunnelma luonnollisesti muuttui täysin ja ottelua oli kivempi seurata, kun fanit olivat tyytyväisiä.

 Peli päättyi 5-2 Villardille, tässä voittajat vielä nauttimassa suosionosoituksista.

Sunnuntaihin mennessä aika lailla kaikki lumi oli Corrençonista sulanut, sää oli ollut koko viikon niin lämmin, siinä kymmenen asteen paikkeilla ja vuorotellen paistoi aurinko ja satoi vettä, joten jos ei tuolla reseptillä lumi sula, niin ei sitten millään. Sunnuntaina paluumatkalla käytiin vielä hautausmaalla, sillä keskiviikkona oli pyhäinpäivä, mutta ei sitten tuolta Corrençonista sitä varten laskeuduttu. Sää oli mitä kauhein olla hautausmaalla: vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja sade tuntui vain pahenevan, kun pääsimme lähemmäs.

Kuvia ei tullut sateen takia otettua, mutta tältä siellä olisi voinut näyttää, jos ei olisi satanut. Hautausmaa on kauneimmillaan pyhäinpäivän jälkeisessä kukkaloistossaan.

Maanantaina pääsin vihdoin käymään Tournonin linnassa. Meinasin mennä vasta myöhemmin tällä viikolla, mutta onneksi kävin jo maanantaina katsomassa aukioloaikoja netistä ja huomasin, että sehän menee kiinni talveksi keskiviikkona. Se sai vähän vauhtia masiinaan ja lähdin linnaa katsomaan. Pääsin vielä halvalla sisään, kun sanoin, että olen opikelija. Olinpas ovela! Tässä muutamia kuvia linnasta:

 Linnan tiloissa oli esillä myös vähän moderninpi näyttely. Tässä muutama kuva, jotka otin ennen kuin huomasin, että kuvaaminen oli kiellettyä.

 Maanantaina oli aikaa panostaa ruokaan, kun ei ollut lapsia. Lapset vietiin vielä sunnuntai-iltana isovanhemmilleen Valenceen loppulomaksi ja minä sitten tein kunnon ruokaa: makaronilaatikkoa. Nam!

Taas olen maistanut Ranskassa jotain kummallista: Feijoa-nimistä hedelmää, mikä ei Ranskassakaan ole mikään ihan tavallinen. Se sisältää kuulemma paljon vitamiineja ja tykkäsin kovasti.

 Eilen olin pitkästä aikaa Lyonissa ja näin pitkästä aikaa Auria (Lyonissa asuvaa suomalaista au pairia, jos joku ei muista). Talvivaatteiden metsästys jatkui, mutta tuloksetta. Tai no, löysin kengät, mutta en sellaisia hyviä ulkoiluun sopivia talvikenkiä, vaan villakangastakkiini täydellisesti sopivat korkokengät.

Kuten kuvasta huomaa, kuosit on täydellisen yhteensopivat, en olisi ikinä voinut löytää takkini kanssa yhteensopivampia kenkiä!

Shoppailun jälkeen mentiin kahville Starbucksiin, missä sitten menikin loppuilta höpötellessä. Teki kyllä taas tosi hyvää päästä puhumaan suomea ja myös vaihtaa kuulumisia, vaikka se ei koko ajan niin helppoa ollutkaan, sillä kahvilaan tuli joku nainen valtavan ja meluisan lapsilauman kanssa. Ei näköjään lomallakaan päästä oikeasti eroon lapsista.

Meillä oli oikein kunnon Suomi-eväät, kun Auri oli tuonut Fazerin sinivalkoista ja minä Jenkkiä.

Bisous,

Henna