Le weekend toute seule

Taas on vierähtänyt viikko Ranskassa. Tällä viikolla etsin harrastusta itselleni täksi vuodeksi. Keskiviikkona kokeilin joogaa, koska Suomessa olin löytänyt siitä itselleni harrasuksen, josta tykkäsin, niin olisi ollut kiva jatkaa täällä. Keskiviikkona sitten flunssasta juuri selviytyneenä menin innoissani joogaan ja sain kyllä pettyä pahemman kerran! Me ei tehty siellä yhtään mitään, maattiin vaan (kylmällä) lattialla koko ajan, eikä tehty edes aurinkotervehdyksiä, mikä on aikalailla kaiken joogan perusta, joten mielestäni se ei ollut edes oikeasti mitään joogaa. Perjaintaina sain jakaa mielipiteeni erään perheen äidin työkaverin kanssa, minne meidät oli kutsuttu aperatiiville: kävin oikein kunnon keskustelun joogasta! Valehtelematta voin väittää, että ainakin ranskan puhumisessa olen ottanut valtavia editysaskelia sitten saapumisen.

Koska jooga oli täällä ihan tyhmää, niin olisi varasuunnitelman paikka. Kuntonyrkkeilyä olin myös harrastanut Suomessa ja tykkäsinkin siitä, joten nyrkkeily oli seuraava, mitä etsin ja ihan lupaavalta vaikuttaa. Kolme kertaa saa ilmaiseksi kokeilla, joten käyn varmaan testailemassa muutamaa eri tuntia, että mikä tuntuisi omalta. Se näissä vaan on vikana, että kaikki harrastukset ovat vain kerran viikossa. Joogatessa totuin käymään 2-3 kertaa viikossa, joten tuo kerta viikkoon ei tunnu paljon miltään, mutta on sekin parempi, kuin mitä tähän mennessä olen tehnyt (en yhtään mitään siis). Mutta nyrkkeilyä siis ensi viikolla testailemaan.

Tällä viikolla innostuin ensimmäistä kertaa täällä tekemään oikeasti jotain ruokaa, enkä vain syömään  jääkaapista löytyviä tähteitä tai makanonia. Pakastimesta lohta ja netistä äkkiä joku suht helppo ohje ja voilà!

 Kala on kumman väristä, koska päällä on herkkumarinadi!

Useimmiten täällä ruuan teko kuitenkin tuottaa vähän ongelmia, koska jääkaappi ja muutkin kaapit ovat täynnä kaikkia ranskalaisia raaka-aineita, joita en tunne ja lisäksi osaan tehdä vain suomalaista ruokaa, eikä täältä siihen tietenkään löydy raaka-aineita. Esimerkiksi jauhenlihaa en ole saapumisen jälkeen nähnyt, eikä ruuan kanssa oikein ole mitään kastikkeita: perunat syödään oliiviöljyssä, riisi ehkä voilla, mutta usein ihan ilman mitään, samoin makaroni. Joskus ollaan myös lämmitetty tomaattikastiketta suoraan purkista, mutta itsetehtyä kastiketta ei ole ollut kertaakaan. Ruokakomeron pahin puute on kuitenkin se, että ainoa mauste on suola ja niitä sitten onkin montaa erilaista, mutta että edes pippuria ei ole. On ihan mahdotonta tehdä mitään hyvää ilman mausteita. Seuraavalla kerralla, kun pääsen kauppaan mukaan, aion kyllä pyytä ainakin niitä mausteita, ehkä jotain muutakin: olen luvannut leipoa perheelle ainakin pullia ja karjalanpiirakoita. Saa nähdä miten ruisjauhon metsästys onnistuu, vai jääkö karjalanpiirakat tekemättä...

Olin pyytänyt perheeltä, että voisin jäädä viikonlopuksi yksin kotiin, muut ovat menossa Corrençoniin. Vapaa-aika ei ole tähän mennessä eronnut työajasta paljoakaan: olen viettänyt senkin lasten kanssa, joten kaipasin lapsivapaata. Noh, lauantaina kello kolme olin edelleen lasten kanssa, oltiin ruokkimassa sorsia, jotta pakkaaminen sujuisi vanhemmilta nopeammin.

Minun mielestäni lähtemisessä oli vähän hidastelun makuakin: en ole selkeästi vielä ansainnut täyttä luottoa, joten perhe jätti minut yksin kotiin aika varauksella, tosin, tämähän tietty oli vasta ensimmäinen kerta kun olin yksin kotona. Koska nyt ei käynyt mitään kamalaa, niin ehkä ensi kerralla he lähtevät ilman minua vähän luottavaisemmin mielin. Kovasti vannotettiin, etten sitten pidä mitään bileitä ja myöhään illalla ei kannata olla ulkona yksin jne.

Joten kun perhe sitten lähti, lähdin itse käymään pyörällä Carrefourissa ostamassa tarpeet rentouttavaan iltaan: tortillasipsejä, guacamole, kylpysuolaa ja kasvonaamio. Perheeltä oli (näin kuulin tänään) unohtunut mökin avaimet kotiin, ja he joutuivat hetken päästä palaamaan niitä hakemaan, ja sillä välin olin sopivasti ehtinyt jo lähteä polkemaan. Näin kyllä, että auto oli taas talon edessä (kotikatu kulkee sillan alta ja olin juuri päässyt kiertämään sillalle eli ei tultu edes toisiamme vastaan). En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi selitellä viattomia menemisiäni, enkä olisi varmaan ehtinytkään takaisin, ennen kuin perhe oli taas menossa, joten jatkoin matkaani kauppaan. Jos vanhemmat olivat olleet huolissaan alunperin lähtiessään, niin olivat varmaan ihan kauhuissaan, kun olin heti paikalla lähtenyt kotoa, kun he olivat lähteneet.

Kaikista mahdollisista epäilyistä huolimatta vietin rauhallisen koti-illan kuuman

kylvyn, The Notebookin ja sipsien parissa.

Kylvyn osalta rentoutuminen tosin ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan: käytin kaiken lämpimän veden kylpyyn ja sen jälkeen kun vielä pesin hiukset suihkun kanssa, suihkusta tulikin vain kylmää vettä! No, virkistyinpähän leffaa varten, etten ihan kesken kaiken nukahtanut.

Tänään minut oli kutsuttu lounaalle ihan yksin. Forum des associationissa olin käynyt juttelemassa paikallisen AFS:n kojulla ja vaihtanut numeroita USA:sta palanneen paikallisen pojan, Louisin kanssa ja hänen isälleen (oli siis myös kertomassa AFS:n toiminnasta) annettiin sitten lankanumero tänne meille. Kun ranskalainen numeroni sitten alkoi tällä viikolla vihdoin toimia, läheteltiin muutama viesti ja sovittiin, että nähdään sunnuntaina. Hänen isänsä sitten soitti lauantaina ja pyysi minua tulemaan lounaalle ja tietenkin suostuin.

Se meni kaikkiaan yllättävän hyvin. Tietenkin koska olin kutsuvieras, juteltiin aika paljon minusta ja muutenkin itselle tutuista asioista, joten minun oli tietenkin paljon helpompi osallistua, kuin yleensä, kun vieraiden kanssa tai vieraina ollessa puheenaiheet on työ, lasten koulu ja politiikka. Ruoan jälkeen leivottiin Louisin pikkusiskon kanssa ja sen jälkeen käytiin Lousin kanssa jääteellä ja palattiin niille nauttimaan leipomuksista ja katsomaan joku elokuva, mistä en ymmärtänyt kovin paljon, mutta oli joka tapauksessa kiva viettää päivää vaihteeksi omanikäisessä seurassa, kun tähän mennessä tapaamani ihmiset ovat olleet joko alle 10 tai yli 30 vuotta, eli ei oikein mitään kaveriainesta. 

Ja tässä vielä pyörä, jolla ajelin paljon tänään. Sain tämän jo muutama viikko sitten

sen liian ison ja miesten mallisen tilalle, jo alkoi pyöräily sujua paremmin!

Bisous,

Henna

P.S. Niille jotka pohtivat, että mikä ihmeen AFS:

AFS on kansainvälinen rahallista hyötyä tavoitelematon vaihtarijärjestö, jossa olin 

vapaaehtoisena vaihtarin yhteyshenkilönä n. vuoden ennen tänne tuloa, sen takia

halusin käydä järjestön kojulla juttelemassa Forum des associationissa.

Jour du Patrimoine à Lyon

Täällä Ranskassa alkaa arki olla tuttua ja siinä määrin tavallista, että ihan joka päivästä ei enää kirjotettavaa olekaan, kuten jotkut on varmaan hidastuneesta päivitystahdista päätelleet. Lapset alkaa pikkuhiljaa tottua uuteen tyyppiin täällä talossa ja ovat alkaneet vähän testaamaan, pidänkö pääni jos he väittävät vastaan. Tähän mennessä ainakin on loppujen lopuksi tehty niin kuin minä haluan, mikä on hyvä, sillä jos auktoriteetin menettää, sitä on vaikea saada takaisin.

Keskiviikkona nukuin ekan kerran pommiin täällä, mikä johtui siitä, etten osaa käyttää kunnolla uutta kelloradiotani ja olin päättänyt keskiviikkona ensimmäisen kerran luottaa vain siihen, kun muina aamuina oli ollut myös toinen herätytkello varalta. Muina aamuina (kun oli varaherätys) kelloradio toimi loistavasti, mutta sen kerran kun jätin varotoimet pois, niin sitten ei herätystä olekaan ollenkaan. Keskiviikkona lapsilla sitten alkoi osa harrastuksista, ensimmäinen kello 9:00 ja heräsin n. 8:30, mutta jotenkin ehdittiin juuri ja juuri ajoissa paikalle.

Sain tosiaan vähän esimakua keskiviikkoisesta ajelurumbasta, ja tällä viikolla pahenee entisestään, kun loputkin harrastukset alkavat. Autolla ajelu sujuu useimmiten, yksi kerta meni erityisen huonosti: auto nyki jatkuvasti ja sammutinkin sen kerran, mikä on aika saavutus siihen nähden, että kerran lähdin onnistuneesti (ja vahingossa)  liikkeelle kakkosvaihteella. Lapset huuteli takapenkiltä että "Aja tähän väliin, tai me ei ikinä päästä tästä!". Yritin kovasti selittää, että en ole yhtä hullu kun kaikki ranskalaiset kuskit, jotka harrastaa paljon kiihdyttelyä, äkkijarrutuksia ja tööttäilyä ja vähän vilkkuja.

Perjantaina kävin vähän shoppailemassa, oli tarkoitus ostaa mustat perusballerinat, joissa olisi hyvä kävellä lauantain au pair-tapaamisessa, mutta eihän tähän aikaan vuodesta ole enää mitään hyviä perusmustia jäljellä ja uudet kengät ovat jo talvisempia (tai suomalaisesta näkökulmasta enemmän syksyisiä), joten mukaan tarttui sitten beiget kiilakorot.

Toisesta kengästä sainkin sitten maanantaina mojovan rakkulan, vaikka kävelin varmaan
alle kilometrin!

Viikonloppunan oli siis tämän alueen/järjestön au pairien tapaaminen Lyonissa. Sitä varten (ja muitakin tulevia junamatkoja varten) ostettiin mulle 12-25-kortti, joka on nuorille tarkoitettu junien alennuskortti. Ruuhka-aikoina saa 25% alennusta ja muuten jopa 50%! Olihan se aika kallis; 50 euroa, mutta noilla alennuksilla ja mun matkailusuunnitelmilla kortti kyllä maksaa itsensä reilusti takaisin.

 Junalippuni Lyoniin myös siellä.

Lyonissa oli kivaa, muut tytöt oli tosi mukavia ja varmaan puolet oli yllättävää kyllä Meksikosta! Olin odottanut enemmän eurooppalaisia (toki meitäkin oli sitten melkein ne loput puolet). Jotkut olivat tulleet tosi kaukaa: Meksikon lisäksi Etelä-Afrikasta ja Uudesta-Seelannistakin. Ja joukossa oli myös yksi toinen suomalainen! Oli kiva päästä vähän purkamaan tuntemuksia Ranskan kummallisuuksista jonkun kanssa, kenestä samat asiat oli ihan yhtä kummallisia. Mutta oli kyllä outoa alkaa keskustelemaan suomeksi ihan livenä, tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahasti väärin, mutta kyllä se suomi noin kasvotustenkin toimii, pitää vaan olla tarkkaan valittu puhekumppani. Suomea puhuin myös Etelä-Afrikkalaiselle tytölle, koska se halusi kovasti tietää, miltä se kuulostaa.

Ranskassa oli lauantaina Jour du Patrimoine, jolloin moniin paikkoihin pääsi poikkeuksellisesti ja ilmaiseksi sisälle. Ainakin hallinnolliset rakennukset kuulu tähän ja Lyonissa käytiinkin kaupungin talossa, mikä voitti ihan 6-0 Lahden kaupungintalon, missä olin käynyt vähän ennen Ranskaan lähtöä. Käytiin myös ihastelemassa kirkkoja ja teatteria, sekä joitain patsaita ulkosalla, minne nyt muutenkin on ihan vapaa pääsy.

Tämä patsas toimi meidän kohtaamispaikkana, itse olin siellä tosi ajoissa, ja sainkin odotella piiitkän aikaa yksikseni, ennen kuin muita vähän eksyneen oloisia tyttöjä saapui paikalle.

Minä kerrankin tyylikkäänä! Oli kiva laittautua kunnolla pitkästä aikaa, kun ei pelkästään noita lapsia varten ole mitään tarvetta meikata, eikä viitsi pitää parhaita vaatteita.

Kaupungintalo oli tosiaan vähän prameampi kuin Lahdessa...

...myös sisäpuolelta, vaikka Lahdenkin kaupungintalo oli laitettu alkuperäiseen loistoonsa, mutta jos sitä loistoa oli alun perinkin vähemmän, niin ei siinä rekonstruoiminen auta.

Kaupungintalon parvekkeella, tai katolla, miten sen nyt ottaa.

Tämä kirkko oli korkealla kukkulan huipulla, minne mentiin sellaisella metron tai ratikan tapaisella, niin ei tarvinnut kiivetä portaita.

Kukkulalla oli myös näköalapaikka, josta näki koko Lyonin, tästä näkyy myös yksi

Lyonin maamerkki Crayon, kynä, joka on muotonsa ansiosta helppo löytää.

Tapaamisen jälkeen käytiin viiden muun tytön kanssa syömässä, itse söin puolet tästä

valtavasta salaatista, ei vaan pystynyt enempää!

Maanantaina ranskalainen puhelinliitymäni alkoi vihdoin toimia, SIMin kävin hakemassa postista jo perjantaina, mutta se piti vielä aktivoida, mitä ei sitten viikonloppuna ehditty tehdä Lyonin reissun takia. Mutta nyt voin siis vihdoin soittaa puhelimellani ilman että se on joka tapauksessa tosi kallista, kolmeen viikkoon en olekaan soittanut kertaakaan!

Viikonloppuna onnisuin myös tulemaan kipeäksi. Minulle flunssa on ollu tulossa Ranskaan saapumisesta lähtien ja lauantaiaamuna se vihdoin tuli: heräsin kurkku kipeänä, mutta särkylääkkeet vaan naamaan ja muita au paireja tapaamaan! Vanhemmat oli illaksi kutsuttu joihinkin 60-luvun teemapippaloihin, jotka pidettiin Lyonin suunnalla, joten mentiin yöksi perheen äidin vanhemmille, jotka asuvat ihan Lyonin kupeessa. Se oli helpompaa illalla, mutta aamu oli ainakin minulle kamala: flunssa iski kunnolla sunnuntaina me olimme paikassa, jossa en ollut ennen käynyt, joten en oikein tuntenut oloani tarpeeksi kotoisaksi maikoillakseni vaan sohvalla, mutta en olisi oikein jaksanut tehdä mitään enempää. Kun perheen äitikin vielä valitteli kipeää kurkkuaan, en voinut käsittää, miksi me ei voitu vaan mennä kotiin sairastamaan. Mutta iltapäivällä piti vielä käydä isomummua katsomassa (itse en kyllä enää sinne lähtenyt aivastelemaan) ja päästiin kotiin vasta kuuden aikaan.

Olen onnistunut tartuttamaan melkein koko muunkin perheen: vain yhdellä ei ole mitään flunssa oireita. Tai ehkä meidät kaikki tartutti perjantainen vieras: meillä oli siis perjantaina syömässä joku ystäväperhe ja perheen isä koko ajan niisteli nenäänsä, joten en ehkä ole syypää tähän. Mutta flunssassa ollaan joka tapauksessa, itse tosin olen ainoana myös kuumeessa. Toinen mummo onneksi lupasi tulla keskiviikkona käymään (kun lapsia pitää siis viedä ja hakea harrastuksista koko päivän), että olisi vähän helpompaa, jos tämä nyt jatkuu tällaisena.

Bisous,

Henna

Tu veux du rhum?

Niin sitä on jo vierähtänyt kaksi viikkoa Ranskassa. Perjantaina kävin katsomassa rautaiteasemaa (ei ole kaukana kotoa) ja ostin muutaman kortin ja postimerkkejä ja muutama kortti sinne Suomeen päin on jo tulossa.

Lauantaina postiluukusta kolahti uuden ranskalaisen pankkikortin PIN ja kävinkin sitten heti samana päivänä hakemassa korttini pankista.

Lauantain oli myös "Forum des associations", eli tilaisuus, jossa esiteltiin alueen harrastusmahdollisuuksia. Mulle on tosin harrastaminen täällä aika vaikeeta, koska suurin osa toiminnasta on iltaisin, jolloin olen vahtimassa, että lapset tekee kotiläksynsä, mutta katsellaan jos sitä jonnekkin pääsisi.

Harrastusten katsastamisen jälkeen suunnattiin Lyoniin päin, missä vietettiin perheen äidin tädin syntymäpäiviä. Siellä murtui myytti siitä, että ranskalaiset juovat vain sivistyneesti viiniä. Tarjolla oli alkumalja: samppanjapohjainen vadelmabooli vodkalla höystettynä, viiniä ruuan kanssa, samppanjaa jälkiruuan kanssa ja kaiken syömisen jälkeen valikoima erilaisia rommeja. Kyllä noista juomista jo sivistyneempikin pää juopuu. ja muutamat synttärivieraat olivatkin aika hyvässä kunnossa kun vihdoin lopetettiin syöminen (istuttiin pyödässä puoli kahdesta puoli kuuteen!).

Automatkalla poispäin perheen äiti ja isä kyllä kommentoivat, että muutamat olivat liian humalassa. Omasta juomisestani en ole onneksi saanut mitään kommentteja, eikä siihen varsinaista syytä ole ollutkaan: olen ihan sivistyneesti juonut ruuan kanssa muutaman lasin viiniä, mutta kun perheen äiti juo tuskin ollenkaan, niin itselle tulee sellainen olo, ettei se välttämättä katso edes sivistynyttä viininlitkimistä hyvällä, vaikka mitään sanomista ei tosiaan ole tullutkaan. Ehkä kuitenkin voin jatkaa nykyistä linjaani.

Rommeihin palatakseni, niitä tosiaan oli paljon. Siinä missä muilla ranskalaisilla on vähintään kymmenen erilaistaa viinipulloa odottamassa oikeaa tilaisuutta, synttäreiden järjestäjien perheellä on rommeja. Suku kuulemma tulee La Réunion-saarelta, joka sijaitsee Madagascarin vieressä ja kuuluu Ranskalle. Siellä rommilla on ilmeisesti samanlainen asema kuin viinillä Manner-Ranskassa ja siitä siis tämä rommien määrä.

Kuva ja teksti on pientä, mutta Mauritiuksesta vähän vasemmalle oleva saari on Réunion.

Synttäreiden jälkeen istuminen jatkui: ajettiin vielä yöksi Corrençoniin. Olin synttäreistä ihan puhki: vieraan kielen kuunteleminen ja ymmärtäminen on jo sinänsä väsyttävää joka päivä, mutta kun puhujia oli niin paljon ja kuulemiseenkin piti keskittyä, niin olin paljon normaalia päivää väsyneempi. Ja tietenkin pelkkä istuskelu väsyttää: keskustelujen ymmärtäminen on vaikeaa ja osallistuminen vielä vaikeampaa, kun ihmiset eivät erityisesti puhu minulle selvästi artikuloiden. Aluksi olin ihan tyytyväinen vain seuraamaan ja rauhassa tutustumaan uuden kulttuurin tapoihin, mutta nyt kun ne ovat jo aika tutut, olisi kiva myös osallistua, mutta kielitaito on vielä sille esteenä.

Sunnuntai oli kaunis päivä Corrençonissa: aurinko paistoi ja lämpötilakin nousi yli kahteenkymmeneen jäätävän viime viikonlopun jälkeen, joten ruokaostosten jälkeen käytiin katsomassa pientä jäätikköä: ikijäätä luolassa, mitä ei oikeastaan päässyt katsomaan, koska luola oli liian vaarallisena suljettu, mutta kylmyyden kyllä tunsi.

Evästeltiin kauniissa maisemissa.

Tänään ennen lasten hakemista koulusta olisi tarkoitus mennä ilmoittamaan vanhempi trumpettitunneille. Sitä ennen olen ehtinyt nauttia puolet Suomen hintoja halvemmista vahaliuskoista ja kauniista ilmasta joen rannalla Coco Chanelista lukien.

Bisous,

Henna

Vive l'administration française!

Lapsilla alkoi toissapäivänä koulu. Olin aamulla koululla mukana esittäytymässä opettajille, etteivät sitten iltapäivällä ihmettele, että kuka ihme niitä lapsia hakee.

Kun lapset oli saatu kouluun, lähdettiin perheen isän kanssa Valenceen (lähin isompi kaupunki) hoitamaan asioita ja minä ajoin suurimman osan matkasta. Jännittävää tässä oli se, että auto oli manuaalivaihteinen ja itse olen ajanut autokoulun jälkeen automaattivaihteista autoa. Joten en ajanut ihan alkumatkaa, vaan ajeltiin vähän maalle ennen kuin pääsin rattiin ja tein pikkukierroksen  jollain pienemmällä tiellä, jolla ei kulkenut ketään, joka jälkeen suuntasin isolle tielle ja kohti Valencea. Mutta eihän manuaalivaihteet olleetkaan ollenkaan niin vaikeat kuin muistin! Ja auto oli kooltaan samaa luokkaa, kuin auto, jota enimmäkseen ajoin Suomessa, joten kaikki menikin paljon helpommin kuin osasin odottaa. Vähän ennen Valencea kyllä vaihdettiin kuskia, mutta ihan sen takia, etten tunne kaupunkia ollenkaan.

Ajaminen oli siis helppoa, mutta sen jälkeen alkoikin vaikea osuus: virallisten asioiden hoitaminen ranskalaiseen tapaan. Ranskassa ominaista on, että paperia on paljon ja jokaisesta asiakirjasta on oltava useampi kopio. Jouduttiin myös juoksentelemaan paljon toimistosta toiseen, toisinaan tuntui, että ihan turhan takia: haettiin johonkin paperiin leima yhdestä paikasta, jotta se kelpaisi toisessa paikassa. Paperit olisi kuulemma voinut lähettää myös postissa, mutta jotkut paperit tuppaavat "häviämään", joten oli parempi viedä ne henkilökohtaisesti. Oltiin jo loppusuoralla, kun tyssäsi: yhdessä toimistossa ei otettu kopioita, joten meidän piti mennä ottamaan kopiot jonnekkin muualle ja tulla sitten takaisin. Tuntui aika tekopyhältä, kun yksi mies siellä toimistolla kaikkien papereidensa ja paperien, joita me olimme tuoneet, keskellä sanoi, että he säästävät näin paperia.

Suunnitelmiin onneksi kuului mennä syömään perheen isän vanhemmille, missä voisimme sitten ottaa lisää kopioita. Kello oli kuitenkin vielä aika vähän, joten käytiin vähän kiertelemässä Valencen nähtävyyksiä.

 Valencen vanha kaupunki ja söpön pastelliväriset talot

 La Maison des Têtes eli jonku aikanaan tärkeän henkilön koti.

 Puisto ja vuoristoa taustalla

Le Kiosque Paynet

Kiertelyn jälkeen mentiin siis syömään ja ottamaan kopioita. Meidän piti myös käydä pankissa hakemassa tiedot tilistä, joka minulle avattiin. En ollut ollenkaan tajunnut ottaa niitä papereita mukaan, koska ajattelin, etten tarvitsisi niitä, kun ei Suomessakaan ikinä kysellä mitään tilitietoja, ellei ole tarkoitus, että maksan jotain. No, seuraavalla kerralla tiedän, että kaikki viralliset asiakirjat todella tarkoittaa kaikkia, eikä vain niitä, joita pidän tärkeinä. Ja sitten takaisin jonottamaan tyypille, joka voisi ohjata meidät uudestaan sinne viimeiseen toimistoon ja saataisiin paperisota loppuun. Ja uskomatonta, mutta totta, sain kuin sainkin sairasvakuutuksen (sellaisen KELA-tyyppisen), vaikka se olikin tehty uskomattoman vaikeaksi.

Käytiin vielä katsomassa koulua, jossa käyn ranskan kurssini ja ostamassa macaron-leivoksia! Tätä olin odottanut. Suomesta olin niitä etsinyt, että pääsisin maistamaan, mutta eipä löytynyt.

 Tästä valikoimasta oli vaikea päättää, mitä ottaisi...

...mutta näihin päädyin. Erikoisin maku oli ehdottomasti mojito, se on tuo

vihreä-keltainen vasemmalla.

Ja oli kyllä ehdottomasti tosi hyviä! Lapset sanoivat, etteivät tykkää, joten aikuisille oli enemmän syötävää.

Eilen lapsilla oli sitten heti vapaapäivä: keskiviikkoisin ei ole koulua. Olin siis taas koko päivän yksin lasten kanssa. Hyvinhän se taaskin meni, pienempi tosin sai kuhmun otsaansa kinassa, jota en ehtiny ajoissa lopettaa ja olin siitä vähän hermostunut: toinen päivä yksin lasten kanssa ja toinen on heti telottu, mutta se onneksi kuitattiin sanomalla, että se on ihan normaalia, joten ei hätää.

Päivä oli kaunis, joten mentiin leikkipuistoon. Matkalla nähtiin joutsenia, sorsia, liskoja ja jopa yksi rotta, joita tietenkin oli pakko jäädä ihmettelemään.

Yritin lapsille selittää, että joutsen on Suomen kansallislintu, pienemmällä ei ainakaan

ollut harmainta aavistusta, mitä se on. Netti tosin kertoo, että kansallislintu onkin laulujoutsen eikä kyhmyjoutsen niin kuin nämä tässä, joten eivätpä paljon menettäneet, vaikka eivät ymmärtäneetkään.

Tänään ei oo oikeen mitään ihmeellistä tapahtunu, olen ollut koko aamun yksin kotona, mulla oli vähän ongelmia tajuta, että mitä mun oli tarkotus syödä tänään, kun mulle jätetyn viestin käsiala on vähän vaikeaselkosta ja sanat kummallisia: yksikin oli lehtitaikina! Tänään pesin ekaa kertaa omaa pyykkiä ja perheestä poiketen käytän mielummin kuivuria, kuin ripustan vaatteeni narulle kuivumaan. Ajatuskin mun pikkuhousuista perheen olohuoneessa kauhistuttaa, mutta onneksi tosiaan on vaihtoehto.

Bisous,

Henna

Quel temps!

Viikonloppu meni aika kiireessä: kahtena iltana meidät oli kutsuttu syömään ja käytiin perheen "mökillä", joka sijaitsee Corrençon en Vercors'ssa Se on tuolla Alpeilla päin, mutta ei kuulemma vielä vuoristoa, vaikka näin suomalaisena (maasta, jossa vuoria ei ole) koerkeuserot oli jo aika suuret

30.8.

Mutta kirjoittaakseni aikajärjestyksessä, palataan kalentereihin, minkä vihdoin löysin! Ranskalaiset kalenterit on tosin ihan tyhmiä: päivä per sivu. Tykkään enemmän siitä, että näkee koko viikon kerralla, mutta kun sellaset oli ihan liian pieniä, niin tyydyin sitten tohon Ranskan yleisimpään kalenterimalliin.

Kyllähän tänne kirjottelee, vaikka kahden päivän näkymä ei miellytäkkään.

Ja kalenterikaupoissa kävin pyörällä, mikä oli kamalaa! Täällä Ranskassa kun ei noin vaan joka kävelytiellä ajellakaan, vaan suurimmaksi osaksi autojen seassa. Lisäksi mulla oli vähän liian iso pyörä ja vielä sellanen miesten mallinen ja kaiken lisäksi siinä oli pelkästään käsijarrut. Ja mulla on aina ollut jalkajarrullinen pyörä. Ymmärrettävästi pysähtyminen ja liikkeelle lähteminen oli aika vaikeaa ja ison osan matkasta talutinkin pyörää jalkakäytävällä. Nää ranskalaiset vielä luulee, ettei suomalaiset osaa pyöräillä!

Ja tää fillarihan on tyylikäskin!

31.8.

Se siis torstaina. Perjantaina käytiin jossain urheilu- ja ulkoiluvaatteitten alennusmyynissä, missä ei sinänsä tapahtunu mitään ihmeellistä, mutta lapsille oli matkaevääksi ranskalainen erikoisuus.

Tässä siis sulatejuustokuutioita, koska tietysti juustoa on saatava myös matkaevääksi, kun sitä muutenkin syödään niin paljon. Eikä mitä tahansa kuutioita, vaan makuina emmental, grillattu kana ja pitsa! Tavallisen sulatejuuston makuisia oli myös, mutta tämä vei voiton kummallisuudessa. Ja huomatkaa Tintti-kirja juustojen alla!

Illalla meidät oli kutsuttu syömään, minne luonnollisesti mentiin viinipullon kanssa, aloitettiin syöminen noin kello 10 (lapsille leffa pyörimään, että aikuiset saa syödä rauhassa) ja lähdettiin kotiin siinä puolen yön aikaan. Ja mikä talo meidän isännillä olikaan! Se oli valtava ja selvästi vaan vähän aikaa sitten remontoitu tyylikkääksi ja moderniksi ja ranskalaisella mittapuulla siellä oli tosi iso takapihakin. Ruokalajeja oli viis ja tietty alkuun jotain pikkunaposteltavaa. Kotona ei edes jouluna ole niin paljon ruokaa!

1.9.

Aamu alko käynnillä pankissa, koska en voi hankkia puhelinliittymää ilman ranskalaista pankkitiliä ja mieluiten siihen liittyvää korttia. Mikä logiikka? No, maassa maan tavalla, vai miten se menikään... Päiväruuan jälkeen lähdettiin mökkeilemään sinne Correncon en Vercors'ssiin.

Tässä näkyy sijainti, ihan Alppien kupeessa.

Ajeltiin sinne noin tunti kapeita ja mutkaisia vuoristoteitä aikalailla pystysuoran kallioseinämän  ja rotkon välissä. Menomatkalla ei tosin paljon maisemista nautittu: satoi vettä ja oli sumuista. Minulla oli mökilläkin oma huone, ja huoneen yhteydessä myös oma vessa.

Meidän oli taas kutsuttu syömään, tällä kertaa ei ihan muuten vaan, vaan joku perheen äidin ystävä oli suorittanut jonkun tutkinnon ja täytti vuosiakin. Kuten kerroin, sää oli kamala ja kylmäkin; mittarissa oli 8 astetta, ja me grillattiin ulkona. Se oli aika ikävää ja painorajoitusten takia kaikki läpimät vaatteet ovat vielä Suomessa. Sain kuitenkin lainaksi joitain vaatteita, etten ihan jäädy, mutta ei se grillaus silti innostanut.

Mökissäkin oli kymä, joten nukuin kahdella peitolla ja päivävaatteissani, koska pyjama oli liian kylmä.

2.9.

Seuraavana päivänä sää oli onneksi huomattavasti parempi ja ainakin kymmenen astetta lämpimämpi. Käytiin ruokaostoksilla kylässä, missä minut esiteltiin kaikille kauppiaille, jotta voin ostaa perheen piikkiin, jos joskus olen yksin ostoksilla. Ostoksia kuulemma maksellaan noin kerran kuussa.

 Tässä pikkukylän luultavasti tärkein rakennus: turistitoimisto, koulu ja kaupungintalo.

 Kauppareissun jälkeen käytiin kävelyllä ja tässä vähän maisemaa kylältä.

 Ja minähän se siellä hirmu tyylikkäissä mökkivaatteissa jylhissä maisemissa.

 Pari kuvaa mökistä. Ei ihan vastannu mun kuvaa mökistä, missä on hädin tuskin sisävessaa. Tilaa oli ainakin yhtä paljon kuin varsinaisessa talossa ja mökissä oli erikseen huoneistot meille ja isovanhemmille. Mökin remontti on kuulemma ukin ikuisuusprojekti. Kuten kuvista näkyy nytkin on jotain meneillään, mutta koska viimeistely ei ole ukin mieleen, niin remontti ei oikein valmistu.

 Tässä näkymää mökin takapihalta. Uhkaavat pilvet, mutta aurinko paistaa!

 Kotimatkalla pysähdyttiin ottamaan kuvia henkeäsalpaavista maisemista. Parhaat maiseman oli tietenkin paikoissa, minne oli mahdoton pysähtyä, koska tie oli liian kapea, mutta kyllähän tämäkin menetelee.

Kuvia oli vaikea ottaa, koska kaikki oli niin isoa ja tie sen verran kapea, ettei päässyt kauas kuvaamaan, mutta kai tästä jonkin kuvan saa, että millaisessa paikassa sitä liikuttiin.

3.9.

Tänään oli ensimmäinen päivä, kun olin yksin kotona lasten kanssa. Ja pitkä päivä: kun koulu huomenna alkaa, vahdin lapsia koulun jälkeen, mutta tänään koko päivän, koska vanhemmat tietenkin on töissä. Eilen jännitti, että miten selviydyn ja ettei lapsille tule ihan tylsää ja pyysin vanhempia kirjoittamaan listan hyödyllisiä lauseita, joita tarvitsisin lasten kanssa.

Päivä meni kuitenkin tosi hyvin: lapset heräsi vasta yhdeksän jälkeen ja ennen päivän ruokaa molemmat viihdytti itse itseään ja sain rauhassa opiskella lauseitani. Ruuan jälkeen askarreltiin laskuvarjoja leluille, soiteltiin vähän trumpettia ja katsottiin Tinttiä. Lapset käyttäytyi tosi siivosti ja totteli, kun pyysin apua pöydän kattamisessa. Ehkä olen vielä sen verran vieras, etteivät uskalla käyttäytyä niin tuhmasti. Vanhempien läsnäollessa käytös on kyllä villilmpää, että sitä uhmaa odotellessa.

Täytyy kyllä sanoa, että hyvä että tulin tänne jo viikko sitten, koska ainakin omasta mielestäni ymmärrän ja puhun paljon enemmän nyt kuin viikko sitten. Jos olisin heti joutunut lapsia vahtimaan, kommunikointi olisi ollut tosi paljon vaikeampaa. Perheen äiti myös sanoi muutama päivä sitten olevansa erittäin vaikuttunut sanavarastostani etenkin kaikkeen politiikkaan ja byrokratiaan liittyen. No, huomaa kyllä mitä on viimeksi koulussa opeteltu. Ne yksinkertaisemmat sanat onkin sitten päässyt unohtumaan. Aloitin tänään tekemään itselleni sellaista pikkusanastoa juuri noista helpommista sanoista, mitkä on varmasti koulussa käyty, mutta koska käyttöä eikä kertausta ole ollut, ne ovat unohtuneet. Täydentelen sitä aina kun tulee joukkoon sopivia sanoja mieleen.

Huomenna sitten tosiaan alkaa lapsilla koulu, ainoa aamu minulle kun pitää herätä niin aikaisin: minut pitää esitellä muutamalle opettajalle, jotta he uskaltavat sitten päästää lapset koulun jälkeen minun matkaan.

Bisous,

Henna